Tässä menossa hakutreeneihin, sattui niin suloinen sammalainen maisema matkan varrelle:
Pikkukoira alkoi pomppia vierellä "mitä tehdään, mitä tehdään?" Johon minä, että haepa jostain keppi niin heitetään. Ja niinhän tuo ampaisi etsimään keppiä. Sieltä löytyi vaihteeksi sellainen koiraa pidempi karahka, jota tämä emäntä nippanappa jaksoi raahata perässä. No, se keppi ei kovin kauaa jaksanut kiinnostaa ja se jäi vanhuksen kannettavaksi. Lenkin loppumatkasta kutsuin koirat luokse ihan vain kaivaakseni pari makupalaa taskusta (vanhuskin lähes kuurona tietää nuorempaa tarkkailemalla milloin voisi olla lihapullanpalaa tarjolla). Lihapullat oli syöty ja vanhus kauhealla kiireellä takaisin kepille, jottei nuorempi ehdi sitä viedä (pikkukoira oli tällä hetkellä jo kepin unohtanut ja jatkoi vauhdilla eteenpäin). Minä meidän vanhukselle alan höpöttämään "ei se kakara kuitenkaan sitä jaksas kantaa". Siinä silmänräpäyksessa tämä "kakara" tekee u-käännöksen ja syöksyy ryöstämään karahkan itselleen, vissiin ihan vain näyttääkseen, että "kyllä vain kakara jaksaa". Jotenkin laittaa taas miettimään, että mitenhän, jos koiran kuullun ymmärtäminen on tuota luokkaa, emäntää mahdetaankaan vedättää...